Siirtoja vanhasta blogista:

Tänään minun olisi pitänyt oppia, että…kissa ei ole koiran ystävä. Olin Mamman ja ihmisveljeni kanssa iltalenkillä, kun yhtäkkiä näköpiiriini osui pieni ihana “koira”. Niinpä siinä sitten häntä viuhuen mennä viiletin kohti tuota kivaa uutta leikkikaveria. Lähemmäs kun pääsin, niin tuo otuspa läiskäisi teräväkyntisellä tassulla minua kohti. “Tuopas vasta uusi ja merkillinen leikki”, tuumasin, ja päätin yrittää tuttavuutta uudelleen. Jälleen sama kohtalo: tassua naamaan. Mamma ja ihmisveli kiskoivat minua tuosta uudesta kaveristani kauemmas ja säksättivät kilvan “pois sieltä, se kissa raapii sulta silmät päästä”. Mutta minäpä aioin saada uuden kaverin, vaikka mikä olisi. Olisin niin mielelläni vähän peuhannut tuon pienen kaverin kanssa. Mutta yhtäkkiä tämä kaveri hermostui kunnolla ja yritti käydä minun kimppuuni.

Olin kyllä vielä tässäkin vaiheessa erittäin halukas tekemään lähempää tuttavuutta karvakerän kanssa, mutta tämäpä vain yhä uudelleen ja uudelleen yritti hyökkäillä kimppuuni. Lopulta kuitenkin annoin periksi ja Mamin ja ihmisveljen kiskoa minut perässään pois tämän aggressiivisen eläimen ulottuvilta. Miksi ihmeessä tuo koira ( Mami kertoi, että se oli kyllä kissa) oli minulle niin vihainen, vaikka minä olen niin kiltti kaikille? En edes koskaan räyhää kenellekään, vaan kaikki ovat minun mielestäni kavereita. Olen kyllä vähän pettynyt noihin “kissoihin”.

Olen tämän kaksivuotisen elämäntaipaleeni varrella ehtinyt oppia monia monituisia asioita. Kuten esimerkiksi sen, että iskälle saa tehdä mitä vaan. Iskän kengät voi syödä, Iskän kengät voi piilottaa, Iskän päällä voi kävellä ja hyppiä ja Iskän kanssa saa reuhata koko sydämen kyllyydestä. Eli mun Iskä on oikein kehityskelpoinen ihminen. Mutta mun Mami taas on asia erikseen. Se ei anna mun kävellä sen päällä, kuvitelkaa mikä niuho! Eikä sen kanssa voi kunnolla edes reuhata, kun se ei osaa. Lenkilläkään en saa itse aina päättää mihin haluan mennä, kun pitää mennä Mamin mielen mukaan. Varsinainen tiukkapipo, sanon minä!

Ja aina välillä se tunkee meikäläisen kurkkuun kaikennäköisiä pahalta maistuvia pillereitä ja yrittää väittää, että ne täytyy ottaa syystä tai toisesta. En usko sitä. Se haluaa vaan kiusata ja pomottaa mua, vaikka mähän olen perheen bossi! Mun suuri glenniegoni saa lähes päivittäin suuria kolauksia Mamin kanssa, kun se luulee olevansa mun yläpuolella. Mutta mä olen päättänyt, että jonain kauniina päivänä mun Mamikin vielä kouliintuu kunnolliseksi ihmiseksi. Se vie vaan vähän aikaa. Mutta mä kyllä jaksan yrittää! Eikä haittaa, vaikka joudun yrittämään monta kertaa samaa asiaa, sillä minä poika kyllä jaksan. Olen esimerkiksi pitkäjänteisesti joka lenkilllä ollut eri mieltä Mamin kanssa mihin mennään ja kuinka lujaa. Kun Mami menee lujaa, minä istun. Tai makaan. Kun Mami kävelisi hiljempaa, minä pistän vipinää tassuihin ja juoksen kuin tuulispää! Kun Mamilla on kiire töihin, niin silloin löytyy joka mutkasta mitä ihanimpia tuoksuja joita kertakaikkiaan on pakko haistella pitkään. Näin mä Mamia koulutan. Ja uskokaa tai älkää, mutta joskus vielä tulee se kaunis päivä, kun olen saanut Mamistakin koulutettua kunnon ihmisen!

Miller, kaikkien kaveri