Hyvää Ystävänpäivää 14.2.2008!
Näitähän sattuu, kun on kaksi koiraa perheessä. Siis ei tosiaankaan hirveän usein, mutta joskus kun alkaa mennä heti aamusta vähän vinoon, niin sitten näyttää menevänkin koko päivän.
Aamu. Töihin pitäisi ehtiä seitsämäksi ja aikaa aamulenkkiin varattu se tavanomainen puoli tuntia. Se kyllä riittää, kun mies lähtee vasta iltavuoroon ja käyttää koiruudet sitten pitemmällä ennen töihin lähtöään. Puoli seitsämältä pitäisi olla lähdössä, että ehtii. Klo 5.55 alan vetää ulkokamppeita niskaan ja kaappaan remmit pöydältä. Pikainen tilannearvio: kumpikin koirista vetää vielä sikeitä makuuhuoneessa. Pimeässä makuuhuoneessa. Yritän paikallistaa, missä kumpainenkin luuraa. Haa, isompi versio löydetty, raahattu eteiseen, panta kaulaan ja oven eteen odottamaan. Kello on 6. Seuraava asiakas. Ei näy, ei kuulu. Siis arvatenkin sängyn alla. Sihisen mahdollisimman hiljaa, ettei mies heräisi: - Molly, Molly, lenkille! Molly, tyttö, tänne, Molly! Samalla yritän kurkistella eri puolilta sängyn alle, missä neiti mahdollisesti olisi. Ei näy. Kaapille ja fikkari peliin. Kello on 6.05. Edelleenkään neitiä ei näy. Sihinä jatkuu ja konttaan lattialla ympäri sänkyä tujuutellen lampulla eri puolilta , että saisin koiran näköpiiriin. Kello on 6.10. Pitäisi päästä jo lähtemään ulos. Vihdoin paikallistan pienemmän version täsmälleen keskellä sänkyä. Yritän kurkottaa, että saisin vedettyä pampulan pois, mutta tietenkään en yletä mistään suunnasta, kun se tarvittava viisi senttiä puuttuu. Neiti katselee ihmeissään touhujani ja kallistelee päätään, mutta ei tee elettäkään, että olisi tulossa pois. Kiva. Nyt kello on jo 6.15. Lopulta teen päätöksen, että lähden ulos vain toisen kanssa, tehköön pienempi hätänsä sanomalehdelle. En kuitenkaan aio myöhästyä töistä. Ja sitten eikun ulos. Raahaan perässäni lievästi sanottuna kyllästyneen näköistä koiraa, jota ei voisi vähemmän kiinnostaa mikään uloslähtö. Nyt alkaa käämit kiristyä meikäläisellä ihan tosissaan. Kun vihdoin olen tämän vanhemman kanssa ulkona, on kello jo 6.20. - Ja sitten kyllä mennään vauhdilla, totean sille. Taikasana. Vauhdilla. Silloin pysähtyy. Ja lontiminen alkaa. Askel, ja nuuuuhkaisu. Toinen askel, ja nuuuhkaisu. Kolmas askel, katse taivaalle ( haaveellisena), ja nuuhkaisu. Ja sitten istutaan. - Ei voi olla totta, ajattelen. Ihan kuin se tekisi tämän tahallaan! Lenkki on sitten noin sata metriä kiskomista, vetämistä, istumista ja vaikka mitä. Ja takaisin kotiin. Kello on tässä vaiheessa jo 6.35.
Kun palaan ulkoa, eteisessä odottaakin pirteänä pikkukoira häntä heiluen; joko mennään, Mami? Kirkaisen, että ei ole enää aikaa, pakko lähteä töihin. Ja sitten häviää kaksi hyvin loukkaantunutta pyllyä pyörien takaisin makuuhuoneen pimeyteen.
Reilut kahdeksan tuntia myöhemmin. Oven avauksen jälkeen alkaa välittömästi ihmetteleminen, mitä on tuo väritön sälä eteisen matolla? Tarkempi tutkimus osoittaa sälän olleen cd- levyn kansi. Tutkimustulosta vahvistaa hieman loitompana oleva mussutettu etieketti sekä puolikas levy. Juu, levy se on ollut. Selvä. Että näin täällä. Johan olivatkin jo peräti olleet kaksi tuntia kahdestaan. Sitten vaatteen vaihtoon ja lenkille lähtö. Mutta. Pitää vissiin kuitenkin ensin siivota kakat olkkarin matolta, melko tukeva tuoksu, sanoisin. Samalla kun korjaan kikkarat pois, näkökenttääni osuu jotain, mikä ei huoneeseen normaalisti kuulu. Mitenkäs tuo käsityökorin kansi on niin oudon näköinen? Lähempää kun katson, huomaan kannen olevan puhki ja puoliksi sisällä korissa. Sen päällä on oletettavasti seisty. Ja syy on? Jotta olisi paremmin yletetty tyhjentämään korin takana oleva kukkaruukku. Ruukussa on kuin onkin vielä jäljellä multaa, vaikka lattiallakin on ihan mittava määrä. Saa jäädä lenkin jälkeen siivottavaksi. Ulos. Tällä kertaa suvaitaan kulkea suhtkoht normaalisti. Hyvä näin.
Lenkin jälkeen mullan siivoukseen. Voisi tietysti samalla imuroida koko kämpän. Imuri seinään ja siivousmusiikkia päälle ja toimintaa. Koiratkin vetäytyvät ettosille pois jaloista. Tai ainakin vähäksi aikaa. Kohta havaitsen, että joku on muuttunut, mutta kestää vähän aikaa, ennenkuin tajuan, mikä. Musiikki on loppu. Miten niin loppu, sehän tuli radiosta eikä levyltä? Hieman tilannetta tarkasteltuani vihdoin hoksaan, että loppuuhan se, kun töpseli on kiskottu seinästä. Töpseli seinään ja homma jatkuu. Kunnes taas kohta sama juttu. Nyt alkaa taas käämi kiristyä, ja volyymitkin nousta kun ojennan karvaisia ystäviäni. Vihdoin homma on tehty loppuun.
Sillä aikaa tosin oli jo ehditty lukea lehdestä tärkeimmät uutiset ja tutkia roskapöntön sisältö. Tärkeitä hommia, saahan niistä paljon tietoja.
Niin, huomennahan on se Ystävänpäivä, mitäs jos laittaisikin koirista jonkun kivan kuvan sinne Glenniblogiin kera terveisien? Ei vaan taida olla yhtään Ystävänpäivähenkistä otosta, joten eikun kuvaamaan. No, tunnetustihan tämä glennien kuvaaminen on iisiä ja rentouttavaa hommaa, joten niin nytkin. Noin 80 otosta joista ei yhtään käyttökelpoista, yksi mököttävä koira, stressaantunut Mami ja pissalätäkkö lattialla. Just just. Mitäs sitten? Voisikohan vähän aikaa vaan olla ja istua sohvalla? Tuntuu hyvältä vaihtoehdolta. Raps, raps, kops! Hiljaisuus. Raps, raps, kolin, kolin! Kuuntelen vielä hetken ja yritän keksiä nousematta sohvalta, mikä voisi olla kyseessä. Ei riitä mielikuvitus, noustava on. Huokaus. Pojan huone. Ja mitä tapahtuukaan siellä? Nam, on löydetty Styroxinen Geomag- kotelo, jota on hieman muotoiltu modernimmaksi. Välillä sitten on pitänyt hiukan töniä tuolia, joka on siinä lähellä, kun siitä lähtee varmaan niin kiva ääni. Ok, koira kainaloon, oma lelu nokan alle ja siivoamaan styroxia sähköisestä matosta. Ja nyt ihan alkaa tuntua siltä, että tälle päivälle jotakuinkin olisi jo kiintiö koiria täynnä. Erityisesti tätä pienempää. Jos vaikka pukisi päälle ja lähtisi niitten kanssa vaihteeksi ulos. Voisi vähän rauhoittaa koko porukkaa. Pannat kaulaan ja lähtö. Vaan kun ei taaskaan herrasväkeä satu huvittamaan. Aikuismaisen kypsästi karjaisen: Vaan kun Mamia sattuu nyt huvittamaan, ja silloin kun Mamia huvittaa mennä ulos, silloin lähtevät kaikki, halusivat tai eivät! Poistumme kotoa arvokkaasti minä edellä kahta kyljellään makaavaa koiraa remmien päässä perässäni vetäen. Kyllä on hienoa kun on koiria!
Ei, en ole kuitenkaan kyllästynyt näihin ihaniin otuksiin. Kaikillehan näitä huonompia päiviä joskus sattuu. Joskus kun vaan sattuu tosiaan vähän enemmän ja joskus ei meinaa niitä sattumisia niin hirveästi yhdelle päivälle jaksaa. Mutta sitten kun illalla istuu sohvalla kaikessa rauhassa ja kylkeen painautuu lämmin turkki ja kostea kuono, ja toinen pehmoinen otus kiehnää sylissä, niin kukapa heistä ei voisi olla pitämättä, rakastamatta? Niin täyttä elämäähän tämä kaikki on. Ei kukaan muu koskaan kotiin tullessa ota sinua vastaan niin aidon ilahtuneesti häntä heiluen ja koko pikkuinen vartalo vatkaten kuin glenni. Eikä tarvitse edes olla montaa minuuttia pois. Osaavatpa olla niin aitoja ja rakastettavia nämä töppöjalkaiset makkaraiset ystävämme!
Oikein lämmintä ja ihanaa Ystävänpäivää kaikille!
T. Minna, Miller ja Molly perheineen