Wednesday, January 30, 2008

Terrierien ryhmänäyttely 10.2. Kaapelitehdas, Helsinki
Glennit klo 11.

Nähdään siellä!

Mollyn elämää melkein 3 kuukautta vanhana koiraneitona

Voi hassut tassut ja hännänpää! Kyllä Lyyti- sisko kirjoitti ihan ku mun suusta olis tullut tekstiä. Siis noitten sapuskajuttujen suhteen. Mä olen nimittäin kanssa ihan höperönä juuston perään, voisin vaikka antaa leluni pois (siis vain hetkeksi kylläkin, ja ainoastaan lainaksi), että saisin edes murun sitä herkkua. Että osaakin olla nammm, niiiin hyvää. Muuten me ei veljen kanssa kyllä oikeen mitään herkkuja saadakkaan, papuja ja piimää vaan. Mutta kyllä mä sit aina maistelen veljen ison pojan papuja ja se maistelee mun vauvapapuja. Sillä on mun mielestä parempia, vaikka se sanokin mulle, että mun pavut on maukkaampia.

Välillä mä sitten maistelen ihan omatoimisesti kaikenlaista muutakin, mitä eteen sattuu tulemaan. Olen kanssa maistanut meidän porukan aamutohveleita, muita kenkiä, lapasia, pipoja, sukkia, ikkunaverhoja, sohvankulmia, kaapinovia, tuoleja, sähköjohtoja ja kukkamultaa näin muutaman asian mainitakseni. Ja aina on jokua heti kirkumassa korvan juuressa, että ei saa Molly! Tylsää. Kaikkein äkäisimpiä nuo ihmiset ovat selvästi johtojen syömisestä. Ihmettelen suuresti, nehän ovat kuin lakupötkä söisi, siis erittäin makoisia minun mielestäni. Paljon on vielä pienellä koiralla opiskeltavaa tässä isossa maailmassa.

Yks asia on kanssa aika makoisa, eli saippuainen suihkuvesi. Mun veli on kuulemma jo pienestä lähtien oppinut sitä arvostamaan, ja ystävällisesti sitten mainitsi asiasta minullekin, että maistappas sisko. Ja toden totta, sehän on erinomaisen hyvää! Joten ei muuta kuin ihmisten kanssa suihkuun ja lurps lurps, juomaan ja nautiskelemaan. Siitä mua ei kielletä, ihmiset vaan ihmettelee kuinka me voidaan siitä tykätä. Suihkun oven taaksekaan meitä ei kuulemma voi jättää, kun me hakataan sitten nyrkeillä oveen niin että koko talo tärisee.



Me suukotellaan mun veljen Millerin kanssa!

On mun veli opastanut mua muissakin kulinaarisissa asioissa. Se esimerkiksi kertoi mulle melko heti kun saavuin taloon, että meillä on olemassa hyvin pahanmakuisia nameja, joita ihmiset sitten tyhmyyksissään tunkevat meidän peleihin muka herkkupaloiksi. Luulevat ääliöt, että me tykätään niistä. Siinähän luulevat. Yhden kerran kun pelasin, niin vahingossa tykkäsin niistä, mutta onneksi veli oikaisi ton väärinkäsityksen nopeasti. Sen jälkeen on tiukka linja niitten namien suhteen pitänyt hyvin, me ei kumpikaan olla syöty niitä yhtään. Kyllä me niillä pelaamaan suostutaan, mutta me pelataan niillä vaan sillä tavalla, että tyhjennetään ne pelistä pois, ja heitellään ympäri lattiaa. Sieltä ihmiset kerää ne sitten takasin purkkiin ja taas joku kerta uudestaan peliin. Kuvitelkaa, miten yksinkertaista jengiä!


Ai joo, me saatiin yks päivä kaupasta lahjaksi sellaset vilkkuvalot! Me oltiin kuulemma oltu niin kilttejä. Ja kilin kontit, sanonpa vaan! Itsensä takia ne osti sellaset, eikä mitään meitä ajatellen. Ihmiset sanoi, että nyt me matalat otukset näytään pimeillä teillä paremmin, ja se on kuulemma turvallista. Onhan meillä jo heijastinliivit ja heijastinpannat, olisivat vaan itselleen ostaneet sellaiset. Sitten ne perusteli niitä mötiköitä vielä sillä, että ne löytää meidät paremmin mökillä pimeällä pihalla. Ja taas meni meiltä yks kiva leikki sitten pieleen. Se on nimittäin ollut aika hauskaa kun me veljen kanssa mennään iltapissille mökillä, kun me mennään ihmisiä piiloon johonkin, eikä ne sitten löydä meitä! Me ollaan ihan siinä mökin nurkalla tai puun alla ihan hiljaa, eikä puhuta mitään. Sitten ne hiippailee hassun näköisinä pitkin pihaa meitä huudellen, että mentäis sisälle nukkumaan. Eikä ne löydä meitä ikinä, vaikka vierestä menisivät, kun me ollaan niin hyviä maastoutujia. Ja nyt on sitten sekin hupi mennyttä. Mutta onhan se kuitenkin aika hieno se vilkkuvalo, se on punainen ja sopiihan se tietysti upeasti vehnänväriseen turkkiin. Että ei se nyt niin kauhea ehkä olekaan, kun alussa luultiin.

Nyt tuli pitkät kuulumiset meiltä, mutta kun on niin paljon asioita ehtinyt tapahtua pienelle glennille tässä suuressa ja ihmeellisessä maailmassa, ja kaikki on kivaa ja kiinnostavaa. Mutta nyt mä lopettelen, täytyy ottaa vielä iltamatsit isoveljen kanssa, ja ryömiä sitten Mamin ja Iskän sängyn alle koisimaan. Se ärsyttää hirveästi mun isoaveljeä, kun se on jo niin iso, ettei se mahdu sinne, hih! Mukavia talvipäiviä kaikille.

T. Molly- neito, melkein 3 kk



Monday, January 28, 2008

Miinan koiranpäivät

Heippa kaikille! Olen kohta 1 vuotias glenni tyttö Miina ja elän hyvää koiran elämää perheeni kanssa. Kotona (siis sisätiloissa) olen mitä mallikkain yksilö ja mamma aina sanookin, että olen koko perheen ilo ja valo, ja hellittelynimiä minulla on paljon. Kehuvat, että opin nopeasti sisäsiistiksi ja en hauku ollenkaan. Olen aina reipas ja valmiina osallistumaan kaikkeen mitä kotona puuhastellaan ja ilman apuani ei varmaan kotityöt sujuisi niin mallikkaasti. Pahojani en ole kuulemma tehnyt, mitä nyt joskus varastelen sukkia, mutta olen huomannut, että se saa hymyn karehtimaan sukan omistajan huulilla.Mamma on todennut, että ei elämästä tulisi mitään ilman Miinaa. Rakkautta ja rapsutuksia saan yllinkyllin.

Mutta ulkoilu onkin sitten toinen juttu. Aika usein kuljen nätisti hihnassa ja saan siitä kehuja.
Haluan kuitenkin välillä näyttää miten mainioita temppuja ja urotekoja osaan, mutta jostain kumman syystä siitä ei kiitoksia heru. En ymmärrä ihmisten logiikkaa, kaikki minun mielestä mainiot temput saa mamman ihan hermoraunioksi. Esimerkiksi sopii viime viikkoinen iltalenkki ja pikkuisen Lyytin tapaaminen. Lähdettiin kotoa illalla ja mamma paasasi matkalla, että nyt tavataan Lyyti vauva ja sitten pitää olla kiltisti ja mallikkaasti ja muuta yhtä hoopoa. Minä ajattelin kuitenkin näyttää vähän mallia Lyytille, että ei se hihnassa meno tarvitse tylsää olla! Kun lähestyimme tapaamispaikkaa niin aloitin menemään hurjaa siksakkia tiellä puolelta toiselle ja sitten syöksyin välillä melkein ojan pohjaan saakka kunnollisia keppejä etsimään. Mamma jo motkotti, että nyt kunnolla koira. Ja sitten huomasin Lyytin ja täyttä vauhtia eteenpäin ja taisin näyttää vähän rajua painia pikkuiselle, siitäkin toruttiin. Ajattelin, että no mitäs sanot tästä ja hyökkäsin pari kertaa Lyytin mamman käsineisiin, minä nimittäin rakastan varastella niitäkin.Matka jatkui ja sitten vielä esitin muutaman iisin keppitempun ja itsestäni ylpeänä katsahdin emäntääni ja huomasin, että jaahas ei ollu tämäkään hyvä juttu. Helssattiin Lyyti ja Taru ja jatkettiin matkaa ja mamma papatti, että olipa esitys nyt mennään kunnolla eikä temppuilla. No minä vielä yritin paria hurjaa syöksyä pajukkoon keppijahtiin, mutta kyllä minut ojennukseen laitettiin heti miten. Kotimatkalla päätin näyttää, että täältä pesee ja iskin jarrut pohjaan oikein kunnolla ja huomasin, että mamman olis tehny mieli hyppiä tasajalkaa ja kiljua,
mutta se tyytyi vaan ilmoittamaan, että nyt mennään vaikka nahkoineen päivineen ja kiskoi minut mukaansa ja sitten minä ajattelin, että mennään vaan ja häntä heiluen taivalsin kiltisti kotiin asti.
Yksi ulkoiluun liittyvä asia, josta mamma minua moittii on töllääminen. Lenkillä kun näen kilometrin päässä pisteen joka lähenee juoksujalkaa joko koiralla tai ilman, niin minä tietysti istahdan ja jään tuijottamaan ja odottamaan ihalijaani, mutta mamman kommentti on, että lopeta se töllääminen nyt mennään, mä olen ihan varma, että se on vaan kade kun sen perään ei kukaan juokse! Varsinkin kahdeksan aikaan aamulla on paljon ihailijoita liikenteessä, pieniä ihmisiä ja ne fanittaa mua ihan kybällä ja niiltä saa parhaiten hanskat varastettua, ne on kuulemma menossa kouluun. Tänään sain ihanaa palautetta yhdeltä uudeltä ihalijalta, hän sanoi että olen sopivasti boheemin näköinen, minusta se oli hienosti sanottu.Osaan kyllä ulkoilla"normaalistikin", mutta kyllä välillä täytyy olla vähän äksöniä. Uuvuttavan lenkin jälkeen on ihana hypätä sohvalle jonkun kainaloon rapsuteltavaksi ja osallistua kun perhe töllää TV:tä!Synttäreitä odotellessa Miina

Sunday, January 27, 2008



Ihania talvisia lumileikkejä! Äippä heittää pallon tosi kauas (omasta mielestään), mutta minä poika löydän sen aina...

Romeo

Wednesday, January 23, 2008

Lunta ja salaisuuksia


Jee!
Toivottavasti teillä muillakin glenni-veljillä ja siskoilla on nyt talvi! Just olin äipän kanssa pitkällä lenkillä ja oli ihanaa pistellä menemään lumihangessa. Oikeen taisin villiintyä... ja äipän mielestä olin unohtanu (taas) et miten hihnassa kuljetaan. No enhän mä tietty unohtanu, periaatteessa...

Mun äippä on hirvee hössöttämään. Nytkin se hommas mulle häkin ja joka päivä ollaan harjoteltu siellä olemista. No kai mä nyt siellä kiltisti makailen kun tiedän että herkkuja on tulossa, heh! Ja muutenkaan se ei ollut yhtään pelottava juttu, enhän mä pelkää mitään. Itse asiassa siitä häkistä on tullu mun tärkeiden asioiden turvapaikka, mä vien sinne kaikki luut ja tärkeimmät lelut. Sieltä kukaan ei vie niitä multa.. äippä kyl just ja just mahtuu häkkiin kylään (miettikää vähän, se änki ittensä sinne mun kanssa, ihan pimee!). Mä vein sinne mun isoimman nallen turvamieheksi, kaiken varalta...

Mä tiedän muuten salaisuuden... meillä on yks kaappi, jossa on ihan varmasti just mulle tarkotettuja juttuja. Superherkkuja ja uusia leluja! Melko ärsyttävää, kun en osaa vielä avata sitä kaappia. Äippä sanoo et ne on mun synttärilahja. Mitkä synttärit, häh? Eihän mulla ole koskaan vielä ollut synttäreitä, mistä mä voin tietää mitä ne tarkottaa. No, mut eiköhän se vielä selviä.. Mut en millään jaksais odottaa!

Nyt taidan kyllä mennä iltaunille. Hyppään hetkeksi äipän ja iskän sänkyyn, mut ei siellä kyllä voi koko yötä nukkua. Ne potkii mua muuten koko yön, kuulemma oma vika kun makailen siellä jalkojen päällä enkä omassa punkassa!

Toivottavasti toi ihana valkoinen lumi säilyy ja saadaan kaikki nauttia siitä edes jonkun aikaa.

Lumitassuisin terkuin
Romeo

Tuesday, January 22, 2008

Elämä maistuu

Nyt melkein kolmikuisena glenninpentuna olen jo ehtinyt tutustua vähän muihinkin makuihin kuin pelkkiin koirannappuloihin ja piimään. Ei emäntä ja isäntä mulle mitään sapuskaa pöydästä anna (eikä mua onneksi edes kiinnosta niiden kasvispöperöt), mutta olen mä silti yhtä jos toista ehtinyt maistella. Olen syönyt muun muassa valkosipulin ja sipulin kuoria keittiössä, isäntä kun ruokaa laittaessaan välillä niitä tiputtelee. Emäntä puolestaan pudotti kiisseliä tehdessään pari punaviinimarjaa, jotka tietysti otin leluikseni ja lopulta söin. Meidän kilpikonnalle annetaan mun tietääkseni ruoaksi ainakin kesäkurpitsaa, banaania ja appelsiinia, niitä mäkin olen käynyt sen ruokapaikalta maistamassa. Sen kesäkurpitsaraasteen syöminen on sen verran hidasta hommaa, että emäntä ehtii aina keskeyttää mut, joten banaaninpuolikkaan hotkaisinkin kerran melkein purematta ettei se ehtinyt väliin.

Lisäksi olen huomannut, että jotkut asiat on sellaisia, joista emäntä saa hirveän hepulin, alkaa huutaa ja kaivaa sitä asiaa mun suusta pois. Tällaisiä ovat esimerkiksi monet ulkoa löytyvät mun mielestä täysin syömäkelpoiset asiat, kuten pienet kivet tai jäniksenpapanat. Joitain asioita emäntä taas saattaa katsella voitonriemuisena, ihan kuin se kuvittelisi, että on olemassa jotain mitä mä en syö! Näin kävi esimerkiksi muutaman mustapippurin kanssa, mä vedin ne napaan ja emäntä jäi hölmistyneenä toljottamaan.

Suurinta herkkuani ovat hapanmaitotuotteet ja juusto. En voi sietää sitä, että emäntä ja isäntä herkuttelee vaikka rahkalla tai jugurtilla, vaan alan heti vinkua, eihän ne muuten tajua antaa mullekin. Useimmiten ne ei kyllä siltikään tajua, vaikka kuinka paljon vinkuisi, mutta yrittää aina kannattaa. On se emäntä nimittäin pari kertaa antanut kipponsa mulle nuoltavaksi. Ja juustoa saadakseni olen valmis tekemään mitä hyvänsä, se on niin ihanaa!

Kaiken syötävän lisäksi maistelen mieluusti ihan kaikkea muutakin. Mikä tahansa lattialta löytyvä kelpaa suuhun: karkkipaperit, pahvilaatikot, talouspaperi, tohvelit, muovikassit, joulukoristeet, vessapaperirullat, sanomalehdet... Suursuosikkejani ovat vaatteet ja sukat, joista tykkään niin paljon, että käyn välillä jopa hakemassa niitä tuoleilta jos vain isäntäväen silmä välttää. En oikein ymmärrä miksei niitä muka saisi retuuttaa ja nutuuttaa, mutta ilmeisesti asia on näin, kun minua kerta kielletään niitä ottamasta. Odottakaapas vaan kun tästä vähän kasvan, silloin yltänkin ihan kaikkiin tavaroihin!

Thursday, January 17, 2008

Odotuksen tuskaa

Odottavan aika on pitkä, se on ainakin tullut todistettua. Siitä lähtien kun tein päätöksen sessun hankkimisesta aika on jämähtänyt kulkemaan niin hitaasti, että! Ei uskoiskaan, miten hitaasti. Odotuksen tuskaa lisää se, ettei sessun tarkkaa saapumispäivää vielä ole tiedossa. Aamukampaakaan ei voi ottaa vielä siis esiin. Ensi kuun puolivälissä on loma tiedossa, silloin olisi täydellinen aika totuttaa sessu talon tavoille. Ei auta kuin pitää peukut pystyssä, että josko saapumispäivä sattuisi sopivasti juuri siihen.

Nyt on jo hommattu ensimmäinen koiralle ostettu asia.Viltti. Ei sitten tarvitse maata pienen paljaalla lattialla. No, kuitenkin käy niin, että tessu katselee vilttiä ja menee sen viereen tyytyväisenä röhnöttämään. Kohta on pannan osto, taluttimen ja muiden romppeiden myös. En tullut ajatelleeksi aikaisemmin, miten hepreaa välillä kaikki uudet asiat välillä ovat. Pannan koko, taluttimen vahvuudet, kampojen ja harjojen tiheys ja kaikki muu mahdollinen välillä saa suun jäämään auki. "Ai näissä on näin paljon vaihtoehtoja?"

On olemassa ihan tajuton määrä kaikkea roinaa, enemmän ja vähemmän tarpeellista ilmeisesti, koirille. Ja minä olen vasta raapaissut pintaa. Niitä strassipantoja ja -paitojakin varmasti löytyisi. ;) Nyt on vaan tehtävänä kahlata läpi ja poimia sellaiset tavarat, joista oikeasti on sitten hyötyä. Perusteista liikkeelle siis.

-Ellen-

Monday, January 14, 2008

Minkälaista elämä voi olla pikkusiskon kanssa


Mä olen Miller, 2v.2kk vanha glennipoika. Mun pikkusisko on Molly, se sama, joka kanssa kirjottelee tänne. Ajattelin vähän kertoilla minkälaista mun elämäni on nyt, kun miedän perheessä on kaksi koiraa.

Mun sisko tuli meille heti joulun jälkeen. Ensin mut jätettiin mun kahden ihmisveljen ja Iskän kanssa kotiin, kun Mami ja ihmissiskot lähti johonkin autolla. Ne sano, että ne hakee mulle siskon, mutta en mä siinä vaiheessa vielä oikein ymmärtänyt mitä se oikeesti tarkottaa. Sitten yhtäkkiä Mamin auto kaarsi pihaan, ja mä rupesin häntä viuhuen suorittamaan normaaleja tervetuliaisrituaalejani. Mutta mitä kummaa...vaikka mun siskot ja Mami oli jo ulkona autosta, niin joku siellä autossa vielä oli. Mutta kuka? Juoksin lähemmäs katsomaan, ja mun ihmissisko nosti ulos pienen koiravauvan. Voi miten olin ihmeissäni ja iloinen. Heilutin häntää vimmatusti ja yritin päästä leikkimään tuon pienen olion kanssa, mutta kun se oli niin pieni, että se jäi jalkoihin. Se pienikin heilutti häntää ja haisteli mua, ja me ymmärrettiin äkkiä kumpikin, että meistä taitaa tulla ystäviä. Käväisimme pikaisesti pissalla ja sitten lähdettiin sisälle.

Sisällä mä sitten rupesin oikein ajattelemaan asiaa tarkemmin. Kukas tää pieni koiraneiti oikeastaan on? Ja miks se on meillä? Miks mulle ei kerrottu mitään? Ainoa ja oikea ratkaisu tähän oli luonnollisesti mököttäminen, minkä taidon minä poika kyllä osaan. Otin kasvoilleni ylhäisimmän ilmeen, minkä vain osaan, ja käyttäydin kuin Herra Jää. Heilukoon tuo pieni niin paljon kuin osaa, ja hellikööt ihmiset sitä minun puolestani, minä kyllä pärjään yksinkin. Vähän tuo pieni koira kyllä kiinnostikin, mutta sitten onneksi aina muistin, että minun oli määrä mököttää. Hieman minua kyllä huolestutti, kuinka noin pieni koira voi elämästä selvitä, joten varmuuden vuoksi päätin kulkea sen vanavedessä mihin se nyt päättikin mennä. Ainahan voisi yhtäkkiä tulla eteen tilanne, jolloin neiti olisi avun tarpeessa. Jos pienen suusta pääsi murinaa, vinkunaa tai mitä vaan ääntä, ryntäsin pää viidentenä tassuna välittömästi paikalle huolestuneen näköisenä.

Kyllä ne ihmiset muakin muistivat vielä senkin jälkeen kun tuo pikkuotus oli meille asettunut, mutta jouduin kyllä luopumaan paljosta huomiosta. Aina se pieni sai saman minkä minäkin. Jos minä sain ruokaa, niin kohta sai sekin. Jos minun kanssani pelattiin palloa, jo kohta oli pieni paholainen yrittämässä peliin mukaan. Jos painin iskän kanssa, se räkytti sängyn vieressä niin kauan, että joku nosti sen sinnekin. Kun yritän vetää lonkkaa omassa punkassa, se karvatullo änkeää sinnekin, vaikka sillä on omakin sänky. Ette arvaa, kuinka joskus kyrsii, kun kaikki oma rauha on mennyttä.

Mutta nyt aikaa on kulunut muutama viikko ja me ollaan mun siskon kanssa hyvät ystävät. Ei me olla vielä parhaita ystävyksiä, mutta mä luulen, että kun se sisko vähän tosta kasvaa, niin sitten me ollaan. Mä opetin muuten mun siskon kulkemaan portaitakin, ihan vaan sen takia, ettei se saisi olla niitä matkoja Mamin tai Iskän tai jonkun muun sylissä. Sitten mä olen opettanut sen pelaamaan meidän omia pelejä. Musta kun on hauska näyttää sille, kuinka hyvä ja nopea mä niissä olen, ku se vasta alottelee. Mutta siitä mä tykkään kaikkein eniten, kun me painitaan ja remutaan kaksistaan. Ensin me juostaan peräkanaa sinne, suih, ja tänne, suih suih, ja sittten me pompitaan, äristään, purraan, vedetään korvista ja hännistä, kaadutaan ja taas koko rumba alusta. Sillon ku mä olin yksin vasta tässä perheessä, niin ei kukaan koskaan osannu ihmisistä samalla tavalla. Joskus me sitten makaillaan vierekkäin ja pureskellaan puruluita tai muita leluja. Välillä voidaan vähän vetää naruakin, mutta se ei oikein vielä onnistu, kun jos mä vetäsen lujempaa, niin sisko lentää pitkin seiniä. Enkä mä kuitenkaan halua, että siskoa sattuu.

Tiedättekste, että mä taidan olla tällä hetkellä yks maailman onnellisimmista glennipojista? Mä tykkään mun ihmisistä kamalan paljon ja nekin tykkää musta ja mun siskosta. Ja sitten mulla on vielä ihan oma maailman paras glennisisko! Se on jo aika paljon yhdelle koiralle.

Miller

Sunday, January 13, 2008

Saturday, January 12, 2008

Nanni-äidillä kylässä

Tänään oli jännittävä päivä, me oltiin nimittäin emännän kanssa katsomassa Nanni-äitiäni! Se asuu perheineen sen verran kaukana, että meidän piti mennä junalla. Se oli aika jännää, en ollut koskaan ennen ollut missään niin suuressa liikkuvassa. Mut koska sain olla emännän sylissä koko matkan, niin ihan mukavaahan se oli, en yhtään edes vinkunut tai ollut peloissani. Perillä asemalla kävelin reippaasti pitkiä portaita alas ja ylös, ja sitten me päästiin autokyydillä Nanni-äiskän luo. Me ei oltu moneen viikkoon nähtykään, mutta kyllä se mut varmaan tunnisti, vaikka olenkin kasvanut. Äiskäpä onkin ihan huippuhäiskä, se nimittäin jaksoi peuhata mun kanssa monta tuntia! Ja antoi pureskella naamasta ja korvasta ja joka paikasta, mitä nyt pureskeli vähän leikillään takaisin ja painittiin. Ja juostiin, ja painittiin, ja reuhattiin oikein kunnolla... Ei mun emäntä tällaista tee, se vaan kieltää, jos vähän sukkaa tai kättä tai lahjetta maistankaan. Eikä se tosiaankaan jaksa leikkiä mun kanssa näin kauaa kerralla. Mun äiskä on kyllä paras!

Me käytiin äiskän ja emännän ja äiskän emännän kanssa myös pienellä lenkillä. Siellä oli inhottavan märkää, mutta kyllä minä emännän perässä tassuttelin menemään. Jossain vaiheessa me löydettiin sielä ulkoa toinenkin iso glenni äiskän lisäksi! Se oli Nelli, äiskän vanha tuttu. Me mentiin kaikki yhdessä isolle kentälle juoksentelemaan, mutta en kauaakaan jaksanut isompien vauhdissa mukana, ne meni niin lujaa ja siellä kentällä oli vielä vähän luntakin jäljellä. Minä en oikein tykkää lumesta. Se on kylmää tassuihin ja masuun, ja välillä se oikein tarrautuu suuriksi paakuiksi kiinni karvoihin. Onneksi kaikkien emännät päätti jossain vaiheessa yhteistuumin lähteä takaisin sisälle, mua alkoi nimittäin palella, mutta mun äiskä olisi jaksanut juosta siellä ulkona vaikka kuinka kauan. Tosin, kun me päästiin sisään, niin kyllä se äiskäkin teki saman kuin minä, kävi nimittäin koisimaan! En ollenkaan olisi viitsinyt herätä, mutta emäntä se vaan retuutti mut autoon ja junaan ja takaisin kotiin... nukkumaan.

Wednesday, January 9, 2008

Iltataisto



Turha yrittää mulle, kyllä mä yhden Tikrun selätän!

Romeo

Siirtoja vanhasta blogista:

Tänään minun olisi pitänyt oppia, että…kissa ei ole koiran ystävä. Olin Mamman ja ihmisveljeni kanssa iltalenkillä, kun yhtäkkiä näköpiiriini osui pieni ihana “koira”. Niinpä siinä sitten häntä viuhuen mennä viiletin kohti tuota kivaa uutta leikkikaveria. Lähemmäs kun pääsin, niin tuo otuspa läiskäisi teräväkyntisellä tassulla minua kohti. “Tuopas vasta uusi ja merkillinen leikki”, tuumasin, ja päätin yrittää tuttavuutta uudelleen. Jälleen sama kohtalo: tassua naamaan. Mamma ja ihmisveli kiskoivat minua tuosta uudesta kaveristani kauemmas ja säksättivät kilvan “pois sieltä, se kissa raapii sulta silmät päästä”. Mutta minäpä aioin saada uuden kaverin, vaikka mikä olisi. Olisin niin mielelläni vähän peuhannut tuon pienen kaverin kanssa. Mutta yhtäkkiä tämä kaveri hermostui kunnolla ja yritti käydä minun kimppuuni.

Olin kyllä vielä tässäkin vaiheessa erittäin halukas tekemään lähempää tuttavuutta karvakerän kanssa, mutta tämäpä vain yhä uudelleen ja uudelleen yritti hyökkäillä kimppuuni. Lopulta kuitenkin annoin periksi ja Mamin ja ihmisveljen kiskoa minut perässään pois tämän aggressiivisen eläimen ulottuvilta. Miksi ihmeessä tuo koira ( Mami kertoi, että se oli kyllä kissa) oli minulle niin vihainen, vaikka minä olen niin kiltti kaikille? En edes koskaan räyhää kenellekään, vaan kaikki ovat minun mielestäni kavereita. Olen kyllä vähän pettynyt noihin “kissoihin”.

Olen tämän kaksivuotisen elämäntaipaleeni varrella ehtinyt oppia monia monituisia asioita. Kuten esimerkiksi sen, että iskälle saa tehdä mitä vaan. Iskän kengät voi syödä, Iskän kengät voi piilottaa, Iskän päällä voi kävellä ja hyppiä ja Iskän kanssa saa reuhata koko sydämen kyllyydestä. Eli mun Iskä on oikein kehityskelpoinen ihminen. Mutta mun Mami taas on asia erikseen. Se ei anna mun kävellä sen päällä, kuvitelkaa mikä niuho! Eikä sen kanssa voi kunnolla edes reuhata, kun se ei osaa. Lenkilläkään en saa itse aina päättää mihin haluan mennä, kun pitää mennä Mamin mielen mukaan. Varsinainen tiukkapipo, sanon minä!

Ja aina välillä se tunkee meikäläisen kurkkuun kaikennäköisiä pahalta maistuvia pillereitä ja yrittää väittää, että ne täytyy ottaa syystä tai toisesta. En usko sitä. Se haluaa vaan kiusata ja pomottaa mua, vaikka mähän olen perheen bossi! Mun suuri glenniegoni saa lähes päivittäin suuria kolauksia Mamin kanssa, kun se luulee olevansa mun yläpuolella. Mutta mä olen päättänyt, että jonain kauniina päivänä mun Mamikin vielä kouliintuu kunnolliseksi ihmiseksi. Se vie vaan vähän aikaa. Mutta mä kyllä jaksan yrittää! Eikä haittaa, vaikka joudun yrittämään monta kertaa samaa asiaa, sillä minä poika kyllä jaksan. Olen esimerkiksi pitkäjänteisesti joka lenkilllä ollut eri mieltä Mamin kanssa mihin mennään ja kuinka lujaa. Kun Mami menee lujaa, minä istun. Tai makaan. Kun Mami kävelisi hiljempaa, minä pistän vipinää tassuihin ja juoksen kuin tuulispää! Kun Mamilla on kiire töihin, niin silloin löytyy joka mutkasta mitä ihanimpia tuoksuja joita kertakaikkiaan on pakko haistella pitkään. Näin mä Mamia koulutan. Ja uskokaa tai älkää, mutta joskus vielä tulee se kaunis päivä, kun olen saanut Mamistakin koulutettua kunnon ihmisen!

Miller, kaikkien kaveri

Tuesday, January 8, 2008

Nanni ilmoittautuu mukaan blogiin =)

Moikka teille koirakaverini =)

Nanni se täällä kirjoittelee ja kokeilee kuinkas tämä blogi oikein toimii =)....

Mitäs teille muille glenneille kuuluu ??? Mä olen ihan innoissani kun on tullut lunta!!! Mä RAKASTAN lunta vaikka se tassuihini kiinni jääkin. (emäntäni suihkuttelee tassuistani lumet pois kun tullaan ulkoa ja sillä siitä päästään)
Tänäänkin olin tuossa lähi maastossa emäntäni kanssa ja arvatkaa mitkä hepulit otin siellä???!!! Oli niin IHANAA juosta ja näyttää emännälle että kato kun mä tykkään tästä lumesta =).
Nyt varsinkin on kiva juosta kun ei oo masu tiellä painamassa ja muutenkin olen hyvin palautunut raskaudestani ja olen ylpeä siitä =).
Emäntäni tosin pelkäsi meneekö multa muodot kun olin raskaana, mutta ei menny, itse asiassa mulle tuli naisellisemmat muodot nyt kuin ennen raskauttani eli en oo enää niin "ruipelo" niinkuin mun emäntä tuossa taannoin sanoi, kuvitelkaa vähän....
Tosin toi mun turkki on hieman kärsinyt mutta kestän sen kuin glenni vain voi eli kyllä se siitä vielä hyväksi tulee kunhan mun "hormonit" hieman laantuu raskauden myötä.
Mun olis tarkoitus pistää yksi mun lapsistani ruotuun kun pitää kuulema vanhempiaan "varpaillaan" keksimällä kaikkea "kivaa" , no katotaan mitä pitää tehdä kun likka tulee lauantaina kylään. Katsastan ensin tilanteen ja katson sitten miten ojennan neitiä =).

Mutta siitä sitten tuonnenpana lisää ja nyt mä meen käymään "pissillä" ja meen sitten nukkuun joten ei muuta kuin, kirjoittelemisiin =)

Lumitassu terveisin
Nanni

Monday, January 7, 2008



Molly, melkein 2 kuukautta

Yksi Neljästä Ruususta, Karelian Express alias Molly


Hei kaikille!
Täällä ihan toisella puolella Suomea Lappeenrannassa asustan minä, Molly, toinen Neljästä Ruususta,Lyytin sisko. Minutkin haettiin Leena-Mamman luota heti Joulun jälkeen torstaina. Autossa vetelin sikeitä pieniä ulkonakäyntejä lukuunottamatta, mitäs sitä turhaan hötkytä, paras oli säästää energiaa tulevia koitoksia varten. Ja kyllä olikin niin mahdottoman paljon uutta ja ihmeellistä!

Meillä oli kotona koko perhe, eli neljä ihmissisarusta, Iskä, Mami ja koiraveli Miller. Kun pääsin eteisen matolle, alkoi heti topakka tutkiminen mitä kaikkea uudesta paikasta löytyisi. Iso koira oli vähän hölmistynyt kun minä liehuttelin ympäriiinsä, mutta siinähän toljotti! Kyllä minä iso tyttö yksinkin saisin paikat tutkittua. Pikainen pissi eteisen matolle ja tutkimusretki saattoi jatkua. Isovelikin siinä hädissään sitten pissata sihautti olkkarin kirjahyllyyn, ja sitten riemstui Mami. Se rääkäisi tosi pahasti isolleveljelle niin, että minäkin pysähdyin ihmettelemään. Mutta eipä tuo juttu kauaa jaksanut kiinnostaa, kun huushollissa oli vanha viholliseni, joulukuusi! Hieman lähempää tuttavuutta tehtyäni huomasin sen olevan muovikuusi, joten ajattelin jättää sen oman onnensa nojaan, eihän se ole puoliksikaan niin vaarallinen kuin aito kaimansa, joka pistelee ilkeyksissään. Toki hieman piti koristeita maistella, mutta vain vähän.

Olihan se aika hienoa olla koko ison joukon keskipisteenä koko ilta. Eipä tarvinnut kuin korvien asentoa vaihtaa, niin kaikki olivat huokailemassa vieressä -Aivan ihana! On se niin sulonen. Yrittivät ne sitten minua ottaa syliinkin, mutta minä tyttö pistin kampoihin ihan tosissani, ei minua niin vaan nostella! Ärinä ja murina oli melkoinen, ja sätkin niin tosissani, että ihmiset ihmettelivät luonnettani. Olen minä semminkin muristellut, mutta aika vähissä se nykyään on, kun siitä nousee ainaa niin kovat selvittelyt. Helpommalla pääsee kun tekee niin kuin Mami käskee. Se sanoikin mulle heti eka iltana, että: "Täällä määrään sitten minä, etkä sinä!!" Ajattelin kyllä muutaman päivän, että se vaan huijaa, mutta nyt kun olen ollut täällä jo pitempään, alan uskoa sitä. Se osaa olla oikea niuho!

Mulla on ihana isoveli, siitä minä tykkään tosi paljon.Aluksi se ei oikeen osannut olla mun kanssa, kun olen niin pieni, se vaan seuraili minua joka paikkaan ja vahti mitä teen. Ja söi mun ruoat, jos kuppiin jotain jäi. ( Mä olen muuten kova tyttö syömään, ja sen kyllä huomaa ulospäinkin!)Nykyään me leikitään sen kanssa kaikkia kivoja leikkejä, kuten otetaan toisiamme kiinni ja painitaan. Välillä me vedetään narua tai lelua tai pelataan palloa. Musta on niin kiva, kun mulla on koirakaveri kotona! Ja mun isoveli sanoi, että niin siitäkin on.

Sitten kun me väsytään, me nukutaan omissa sängyissä. Siis joskus. Me myös nukutaan toistemme kainalossa tai Mamin jaIskän sängyssä, aina tarpeen mukaan. Kukas sitä koko ajan jaksais samassa paikassa koisata?

Ai joo, mä olen ollut jo mökkilomallakin. Me lähdettiin mökille Uudeksi Vuodeksi, ettei Miller pelkäisi raketteja. Vähän siellä oli kivaa! Sai olla ulkona niin paljon kun halusi ja me käytiin retkillä ja kävelyillä Millerin ja perheen kanssa. Mä sain olla myös järven jäällä ja se oli aika jännää, ja oikeastaan vähän pelottavaakin. Mä en ymmärrä, kuinka Miller uskalsi juosta ympäriinsä siellä niin kovaa! Sitten se aina välillä luisteli piruetteja kun jarrut ei toimineet tassuissa. Hauskalta se näytti, ja minäkin varmaan uskallan tehdä niin, kunhan vähän ensiksi kasvan.

Tulipas pitkä tarina. Täällä minä nyt elelen perheen toisena koirana onnellista glennivauvan elämää. Nyt on vähän aikaa sitten syöty masu täyteen, käyty iltalenkillä ulkona ja leikitty veljen kanssa. Taidanpa tästä vähän torkahtaa, että jaksaa vielä iltariehut ottaa ennen yöunia.

T. Molly- Ruusu

Sunday, January 6, 2008

Lyyti - siivouskoira

Olen nyt asunut omassa kodissani puolitoista viikkoa, ja mikäs täällä on ollessa! On lämmintä ja ruokaa, oma pehmeä peti, emäntä ja isäntä. Lelujakin minulla on jo monta, mutta kaikista parhaita ovat kaikki sellaiset asiat, jotka eivät isäntäväen toiminnasta päätellen ehkä olekaan minun lelujani, kuten: sukat, kengät, vaatteet, karkkipaperit, talouspaperi, tiskirätti, siivoussieni, juuriharja, moppi ja sen sellaiset. Nämä kerätään lattialta (tai suustani...) pois pikaisesti, joten kai se tarkoittaa sitten sitä, että ne eivät sinne kuulu.

Ehkä huomasitkit, että olen erityisesti viehtynyt siivousvälineisiin. Emäntä sanoikin, että se vielä joku päivä opettaa minulle, miten niitä oikeasti käytetään. Oikeasti? Minähän jo osaan! Jos esimerkiksi emäntä hakee sen rätin, jolla pissini (en ihan aina osu vielä sanomalehdelle) siivotaan, minä roikun rätin toisessa reunassa, kun lattiaa pyyhitään. Ja kun kuivataan talouspaperilla, niin sen minä nappaan myös ja teen siitä pientä silppua ennenkuin emäntä ehtii napata sen. Miten niin minä en muka osaa käyttää rättiä ja talouspaperia?

Mutta eilen meillä olikin oikein suursiivous! Siitä imurista minä en oikein välittänyt, se piti liian kovaa meteliä, joten menin karkuun toiseen huoneeseen. Sen sijaan moppi oli mainio! Se yritti turhaan kiitää lujaa vauhtia karkuun pitkin lattioita, mutta minä tyttöpä sain sen joka kerta kiinni. Inhottavan märkä se oli ja pahanmakuinenkin, mutta kyllä minä urheasti ravistelin siltä luulot pois.

Sillä aikaa kun emäntä siivoili muualla, minä löysin lattialle unohtuneesta ämpäristä muita siivousvälineitä. Siivoussieni oli hauskan pehmeä, mutta havaittuani juuriharjan, unohdin koko sienen. Juuriharja oli hieno, puinen ja iso, puolen pikkuglennin mittainen, joten päätin pitää sen aarteenani. Kuljetin sen pedilleni ja aloin järsiä, mitäpä muutakaan koira aarteelleen tekisi. Kaikki oli oikein hyvin, kunnes harja alkoi pistellä takaisin. Se pisteli minua kuonoon! Yritin järsiä lujempaa, mutta harja ei antanut periksi, jatkoi vaan pistelyään. Siitäkös minä vimmastuin ja hyökkäsin juuriharjan kimppuun, minuahan ei noin vain pistellä. Mutta se pisti taas, tassuunkin! Suutuin harjalle yhä lisää ja aloin haukkua sille vimmatusti. Jokohan tokenisi? Emäntä ei kuitenkaan antanut meidän selvittää välejämme loppuun, vaan tuli hakemaan harjan pois. Minä kuitenkin näin minne juuriharja piilotettiin... ja ensi kerralla kun taas siivotaan, haen sen varmasti jatkamaan leikkiä.

Thursday, January 3, 2008

Ellenin koottuja mietteitä, ennen koiraa

Hei!

Koiran hankintaa olen suunnitellut kymmenen vuotta. Ihan oikeasti, kymmenen. Ensin oli koulut ja opiskelu esteenä, tai lähinnä opiskelijan budjetti. Nyt on tilanne ajallisestikin sellainen, että olisi tessun hyvä tulla.

Glenniin päädyin luettuani rotukuvauksen, siitä loisti sellainen persoonallinen tuttavuus, että oli pakko ottaa selvää enemmän ja sitten vain yhteyksiä Leenan suuntaan. Ja sillä tiellä ollaan,nyt odottelemassa omaa sessua.

Sessen saapumista odotellessa mielessä pyörii tällaisella ensikertalaisella monia mietteitä laidasta laitaan. Tämän kerran valitut palat:
-Lyhyesti ja ytimekkäästi sanottuna: jännittää. Hyvällä tavalla, samanlailla kuin pienenä ennen joulua. Hymyilyttää.
-Tulee varmasti hetkiä, joilloin tekee mieli tehdä tessusta rukkaset. Varmasti tulee harmittamaan kun koira tekee tassujen nelivedosta nelijarrut lenkillä sateella.
-Uskon kuitenkin, että niitä tulee vähemmän kuin hyviä hetkiä.

Helmikuussa näillä näkymin on Se Päivä. Se Päivä, kun sesse tulee taloon.

Kaikkea sitä on tullut jo mietittyä. On mm. hirveä Tärkeiden ostosten ostoslista päässä: hihna ja panta, ruoka- ja juomakupit, peti, koiraportit oveen, ensiapulaukku jne. Sitten on turhempien ostosten ostoslista, vielä ei onneksi innosta pinkit strassipannat ja hörhelöt tessulle. Vielä. Saas nähdä miten käy piakkoin kun kaikkea kamaa tulee tosissaan katseltua. Kuitenkin kohta löytyy samanlaiset pinkit paidat itselle ja koiralle, strassein koristeltuna tietenkin ;)

Jännittää kovasti ja monta kertaa olen saanut itseni kiinni ajattelemasta miten mikäkin homma hoidetaan sitten, kun on sesse talossa. Mihin aikaan pitäisi herätä aamuisin, että kerkeää aamupalan hotaista ja käyttää tessun ulkona. Mikä reitti kannattaa aamulla käydä, miten pitää kiinni periaatteesta ettei sohvalle/ sängylle tulla, mikä nimeksi tulokkaalle?
Kirjoja olen lukenut monta ja tuntuu että vähintään yhtä monta pitäisi vielä etsiä kirjastosta. Ei helmikuuhun ole enää montaa päivää, jännää. Sitten se tuhiseva ja pureva pikkusesse on täällä ja jo nyt tuntuu, että sydän on ihan sulaa tavaraa. Mitenköhän sitten käy kun kyseisen neidin kohtaa ihan livenä ensimmäistä kertaa…

Wednesday, January 2, 2008

Ekaa kertaa näyttelyssä

Hei! Joku pyysi kertomaan että millaista on olla ekaa kertaa näyttelyssä. No mulla se on vielä tuoreessa muistissa, olinhan ekassa näyttelyssä viime syksynä.

Mun näkökulmasta se oli tosi jännää, paljon koiria, etenkin sellaisia jotka haukkui (ihme tyyppejä..). Ensi-innon laannuttua se oli lähinnä sellasta oottelua, meinasin tylsistyä. Sit käytiin kehässä, kierrettiin se pari kertaa ja sit seisoin hienosti paikallani. Äippä kehu mua kovasti:) Sen jälkeen on se pöytäjuttu, eli äippä nosti mut pöydälle ja vieras ihminen kokeili mun vehkeet ja muutki paikat, eli onko kaikki siellä missä pitää. Mut mähän tykkään siitä että kosketaan, eli ei haitannu. Se tuomari-täti oli niin kiva, että olis tehny mieli antaa sille iso pusu. Mut muistin et äippä oli sanonu ettei niin saa tehdä ja päätin jättää väliin. Sit se täti anto mun äipälle jonku arvostelupaperin ja punasen nauhan. Ja sit mä pääsin kattomaan kun mun staffi-kaveri oli kehässä. Se kakkas kehään, voitteko uskoa... en mä vaan ois viittiny.

Mut tosiaan, se oli vain pentunäyttely, vaikka jotkut pennut näyttikin hevosen kokosilta. Otin silti ihan iisisti, mitä sitä turhaan hermostumaan. Ja sitäpaitsi mitä kiltimmin olin, sitä enemmän äiti antoi mulle herkkuja. Se varmaan pelkäs että alan keksimään jekkuja aikani kuluksi:) Mut kivahan se oli olla ihmisten katsottavana, olen mä niin hieno poika että katsokaa vaan...No, äiti sanoi että tää kerta oli harjoitus ja kun meni hyvin niin uskalletaan lähteä uudestaankin. Näyttely oli meinaa äipällekin eka kerta. Se tais jännittää enemmän kuin minä:) Mut voishan sen ajatella niin, että minä kun olen mies, niin täytyyhän sitä käyttäytyä herrasmiehen elkein eikä pilata äipän ekaa näyttelyä, hih!

Ja nyt kuulemma olen jo niin iso poika, ettei me mennä enää mihinkään pentunäyttelyyn, nyt olen juniori. Mut tapaa helmikuussa Kaapelitehtaalla terrierien ryhmänäyttelyssä, pitäkää peukkuja!

Romeo

Tuesday, January 1, 2008

Lyyti alkoi kirjoittamaan

Hei kaikille!
Minä olen pieni glennityttö Lyyti ja päätin emäntäni avustuksella alkaa kirjoittamaan tänne meidän Marfidal-perheen omaan blogiin. Koska ette vielä tunne minua, kerron ensin vähän itsestäni...

Synnyin marraskuussa 2007 Leena-Mamman tykönä Nanni-äidin vauvaksi kolmen siskon ja yhden pienenpienen veljen kanssa. Pikkuinen veli lähti kuitenkin luotamme koirien taivaaseen, joten jäljelle jäimme vain me neljä siskosta. Leena-Mamman mielestä me olimme niin ihania, kuin neljä ruusua, joten hän päätti antaa meille nimetkin sen mukaisesti. Niinpä meidät nimettiin Neljä Ruusua- bändin (varmaan tunnet sen paremmin kuin minä) kappaleiden mukaan. Nanni-äidin hellässä hoidossa me sitten kasvoimme, ja oikein reippaita tyttöjä meistä tulikin! Riemulla ja riehunnalla ei meidän puolesta olisi arvinnut olla ollenkaan rajaa, mutta ihmisotusten mieleen kaikki tepposemme eivät aina olleet.

Ihan vähän joulun jälkeen pääsin yksin Leena-Mamman taloon peuhaamaan. Joulukuusi oli yliveto! Mitäs pisteli kuonoon, perhana, sehän vain tarkoittaa, että sitä on hauska kimputtaa! Kylään tuli myös jotain uusia ihmisotuksia, mutta en minä juuri niistä piitannut (nyt tiedän, että ne olivat minun isäntäni ja emäntäni). Vähän aikaa vielä reuhasin, mutta sitten väsyin ja nukahdin sohvan alle. Heräsin, kun minut retuutettiin sieltä pois ja syliin... ja autoon! Auto oli ensin vähän outo paikka, mutta en kuitenkaan jaksanut ihmetellä pitkään vaan jatkoin uniani.

Heräsin taas siihen, että minut otettiin syliin ja kannettiin, kannettiin sisään tosi isoon taloon! Pitkiä rappusia pääsimme yhdelle monista ovista ja sisään, ja minut laskettiin vihdoin maahan. Uusi emäntä sanoi, että tämä on minun kotini. Ja niinhän se onkin, täällä minä nyt asun yhdessä emännän, isännän ja lelujeni kanssa!