Kevätvillitys

Hei!
Mua suretti hirveesti kun kaikki lumet suli. Olin niin superinnoissani etenkin siitä viimeksi sataneesta hirmuisesta lumimäärästä! Äippä nauroi katketakseen kun upposin hankeen kaulaa myöten ja ponnistin sieltä kenguru-loikalla aina vaan eteenpäin. Oli ne hauskoja juttuja!

Mutta nyt, kaikki on ihan toisin. Lumen tilalla on uusia tuoksuja ja fiilis on keväinen. Äippä on tainnut jopa pari kertaa hermostua muhun, kun oon jotenkin menny ihan sekaisin tästä kevät-jutusta, kyllähän te glennikaverit tiedätte. Tekee mieli vouhkata joka suuntaan, kaikki eläimet ja ihmiset tuntuvat ihan mielettömän kiinnostavilta ja mä en kestä kun äippä ei päästä mua vapaana nauttimaan tästä kaikesta. Miettikää nyt, miltä tuntuis kun vois vaan juosta täysiä ympäriinsä, tervehtiä kaikkia ja kaikkea:) Mut äipän mielestä mä oon seonnu ja se ois liian vaarallistakin, kaupungin keskustassa kun asutaan. Mut jotenkin mun ego on niin suuri, et se varmaan pysäyttäis kaikki autotkin... tai niin ainakin uskon, äippä ei.

Ihan äippää kiusatakseni näytän välillä et kyl mä osaan, kävelen sen vieressä kuuliaisesti ainakin kaksi minuuttia ja luon siihen pitkiä katseita. Hienoa kontaktia.... (oon kuullu sen koirakoulussa). Mut sit mä villiinnyn taas ja ryntäilen ympäriinsä, takaa oon kuullu vain syvän huokauksen "mä jo hetken luulin..." Mut heh, eipä mun kanssa kannata mitään luulla. Minkäs mä luonnolleni voin, kevät kun puskee rinnasta!

Romeo